Olen 25-vuotias. JO! Työkaverini ovat jutelleet, että he olivat tämänikäisenä naimisissa, omistivat omakotitalon (jopa olivat sen itse rakentaneet) ja heillä oli jo ainakin kaksi lasta. Olen aina ajatellut, että mihinkä se on kiire tässä maailmassa. Kyllähän sitä ehtii sitten muutaman vuodenkin päästä. Onhan mulla jo ammatti ja työpaikka, jossa olen saanut olla jo kaksi vuotta ja kolmas vuosi lähtee syksyllä, joka tosin ei ole vakipaikka. Mutta kuitenkin!
Mutta.. Viimeaikoina on sitten alkanut tulemaan ajatuksia. Välillä tuntuu, että tää elämä junnaa vain paikallaan. Me ollaan oltu tuon toisen puoliskon kanssa kohta jo 8v yhdessä (huhheijaa!) ja viimeisin big thing, joka on tapahtunu on meijän kihlaus 10.10.10 ja sitä ennen muutto Ouluun 2008. Periaatteessahan tässä tapahtuu koko ajan, kun tuo sai vakipaikan ja lentelee vähän väliä Kiinassa ja valmistuikin. Jotain kuitenkin ehkä puuttuu.. Eka ja ajankohtasin asia on oma koti. Asuntoahan me etsitään koko ajan, tai siis minä etsin, avokki ei ole vielä oikein jaksanut panostaa asiaan. Kyllähän se katselee asuntoja mun kanssa. Sillä on vaan tän kevään ja alkukesän ollut niin monta rautaa tulessa: koulu ja oppari, työt ja kiinan reissut, mersu, ettei sillä edes aika oo riittänyt. Lauantaina se soitteli Ruottista (vaikka oltiinki sovittu, ettei soitella ollenkaan!) ja oli niin rakastunutta poikaa ja ikävissään. Sanoi sen puhelun aikana, että eiköhän me aleta kotia ihan kunnolla katselemaan. Tällä viikolla se saa mersunsa kasaan, joten jospa tämä asunnonetsintäkin saa tulta alleen!
Mulla on siis hirvee omakotikuume! Ja haluaisin sen taltutettua ennen talvea (hyi, talvi!!). Kotikuumeen lisäksi oon alkanu potea erästä toista kuumetta.. Ihan pienimuotoisena tosin. Mulla on ihan pikkiriikkinen vauvakuume. Mulla on sisarusten lapsia, joita saan paapoa ja töissäkin on meijän vauvat, joita saa paapoa ja halia sydämensä kyllyydestä. Eilen nukutin kiikkustuolissa puoltoistavuotiaan mun syliin, kun ei muuten meinannut alkaa nukkumaan. Ja voihan ihanuus sitä näkyä, kun pieni nukahtaa! Ja voihan ihanuus sitä tunnetta, kun tietää olevansa tärkeä ja tietää, että ne pikkuset luottaa muhun. Minä niin rakastan työtäni, vaikka se onkin välillä hyvin hyvin väsyttävää.
Työkaverit ovat moneen otteeseen keväällä kiusanneet, että onkos mulla vauvakuumetta, koska töissä tykkään kovasti leperrellä meidän pienimmille. Mittään enoo myöntäny, koska en myöntänyt asiaa itsellenikään. Kaippa se on tässä vaiheessa myönnettävä, että kun tuota ikää tulee (:D) alkaa kärsiä myös ihan pienimuotoisista kuumeiluista.
Oishan se oma pieni nyytti ihana, mutta niin pelottava ja jotenkin kaukainen ajatus vielä. Vaikka oonkin jo 25-vuotias, on mulla (ja sillä toisella) vielä monta vuotta aikaa tehä lapsia. Tunnen itteni vaan tällähetkellä kauhian vanhaksi, vaikka en todellakaan ole enkä todellakaan näytä siltä. Vaikka tunnen itseni vanhaksi, en tunne olevani valmis äidiksi. Sitten on tuo toinen puolisko. Se kammoaa ajatusta lapsista. Se laittaa leikiksi, jos yritän puhua lapsista. Se ei ole koskaan pitänyt lasta sylissä, ei edes omaa kummipoikaansa. Se haluaa vakityön molemmille, oman kodin, kaks autoa, koiran yms. pientä ennen vauvoja. On se myös sanonut, ettei edes tiedä, haluaako lapsia.
Katselin tässä samalla ruotsalaista dokumenttia, joka kertoi lapsettomuudesta. Katsoin myös Koirakuiskaajaa, jossa oli ihana, pirteä, söpö koira, joka sai uuden kodin ja minätyttä tirautin sen kunniaksi pari kyyneltä. Koirakuumekin on muuten valtaisa koko ajan!
Syytän tästä kuumeilusta ikäkriisiä ja voin vähän syyttää myös ystäviäni, jotka järjestelevät häitänsä ja yrittävät vauvoja. Minäki tahon! Ja toisaalta en taho. Naimisiinmeno on varsinkin hyvin pelottava asia. Se itse juhla lähinnä. Minä en siis todellakaan tykkää olla huomion keskipisteenä ja sitähän se juhla hyvin pitkälti on.